Puoluekokouksen jälkeen

Hiljaisuus ja hämmennys. Sen jälkeen aplodit.  Riemunkiljahduksia ja halauksia. Suurta onnistumisen iloa. Osalla salissa ympärilleen pälyileviä katseita, jotka yrittivät rekisteröidä miten vierustoverini reagoivat. Entä ihmiset edessäni tai takana? Kenen puolella he olivat? Pieni ohikiitävä hetki, jonka jälkeen koko Suomen katseet kohdistuivat Jutta Urpilaiseen. Kukaan ei enää halunnut nähdä voittaja Antti Rinteen reaktioita. Kaikki odottivat häviäjän kyyneleitä, katkeria sanoja tai pikaista poistumista paikalta häntä koipien välissä.

Niitä kyyneleitä ei tullut, eikä katkeria sanoja. Tuli itseironiaa, huumoria ja nöyryyttä. Kiitollisuuskin paistoi häviäjän puheesta läpi. Se sai meidät kuulijat kunnioittamaan väistyvän puheenjohtajan tapaa hävitä. Ne, jotka luulivat Urpilaiselle tärkeintä olevan oman aseman, saivat huomata, että hän oli täysin sinut myös tulevan elämänsä kanssa. Ilman asemaa puolueen puheenjohtajana tai ministerinä. Paljon mediassakin parjatusta Urpilaisesta tehtiin lehdissä parissa päivässä Suomen uusi kuningatar. Hänen osaamisensa ja uutteruutensa myönnettiin myös muissa puolueissa. Toiset asettivat häntä jo seuraavien presidentinvaalien ehdokaslistalle.

Uusi puheenjohtaja tuntui kuitenkin jotenkin yllättyneeltä voitostaan. Vaikka Rinteen vaalityöryhmällä oli tarkka lista puolesta ja vastaan äänestävistä, saivat kokouspaikalla pidetyt ehdokkaiden puheet muutaman epäröivän varmasti muuttamaan mieltään. Ristiriitaista lopputulokseen nähden kylläkin, Urpilainen piti ehkä elämänsä parhaimman puheen. Se sai varmasti vastaehdokkaankin epäröimään omia mahdollisuuksiaan.

Ei voi kadehtia uuden puheenjohtajan hyppyä kovassa vauhdissa liikkuvaan junaan. EU-vaalitentit alkoivat heti parin päivän päästä. Ministerivaihdokset olisivat ensitöikseen tehtävä ja vaalipuheissa sanotuista lupauksistakin oli muistettava pitää kiinni. Samaan aikaan kun pitäisi käyttää kaikki aika uuden tehtäväkentän opetteluun, alkoi EU-vaalikiertue, jossa puheenjohtajan vain oli oltava mukana. Suurin työ ja tuska on kuitenkin vasta edessä. Miten saada puolueen kannatus nousuun ja viedä voitokkaana tämä liikkuva juna kohti seuraavia eduskuntavaaleja? Miten osoittaa puoleen väelle ja äänestäjille, että juuri minä olen se sateentekijä, joka muuttaa suunnan? Se ei ole helppo tehtävä meistä kenellekään. Ei edes sateentekijälle.

Henkilövaalit voivat pahimmillaan repiä puolueen kahtia. Kiihkeimmän vaalityön tuoksinassa tulee joskus myös tehtyä ylilyöntejä. Joskus tuntuvat motiivitkin olevan hukassa. Jos jotain ehdokasta kannatetaan sen vuoksi, että ollaan toista ehdokasta vastaan, on motiivi pahasti hukassa. Sdp:n kaltaisessa oikeudenmukaisuusliikkeessä pitää olla liikkeellä ehdokkaan puolesta, ei toista ehdokasta vastaan. Kun mukana ollaan tunteella, on vaikea kääntää kelkkaansa niin yhtäkkiä kuin pitäisi. Näin kävi monelle Urpilaista kannattaneelle. Aivan samoin olisi käynyt Rinteenkin kannattajille, jos 8 henkilöä olisi äänestänyt toisin. On tärkeää, että haavat nuollaan itsekseen ja sen jälkeen joukko seisoo yhtenäisenä uuden puheenjohtajan takana. Uusi puheenjohtajamme on nyt vielä tyhjä paperi, kirjoittamaton kirja. Hän on uusi mahdollisuutemme. Se on puolueen nyt osattava käyttää kannatuksen kasvattamisessa hyväksi. Annetaan kaikki tukemme tähän työhön, sillä sosialidemokratian aika ei ole Suomessa ohi!