Ihmisarvo on halpaa Intiassa

Eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta kävi Intiassa huhtikuun alussa. Matkamme tavoitteena oli perehtyä maassa työelämän ehtoihin ja tasa-arvotilanteeseen. Matka vaikutti minuun syvästi. Intia on todellakin vastakohtaisuuksien maa.

Maan kansanedustajat vakuuttivat, että maan lainsäädäntö on monilta osin kunnossa. Esimerkiksi kastijärjestelmä ja sukupuolinen syrjintä ovat laittomia. Samaan aikaan kansalaisjärjestöt kertoivat tapaamisissamme naisten ja lasten jatkuvista pahoinpitelyistä ja raiskauksista sekä siitä, miten kastit elävät edelleen voimakkaana Intian arjessa. Tehtaat, joissa pääsimme käymään, olivat länsimaisen tasoisia tehtaita, joissa näkyvästi huolehdittiin myös työturvallisuudesta. SASKin projektissa työskentelevä Intian maavastaava tosin kertoi, että tehtaan johto oli vierailuamme vuoksi määrännyt turvakengät jalkaan ja maalausmaskit kasvoille. Juuri valittu naisten ammattiliiton puheenjohtaja taas kertoi tekevänsä työtä naisten seksuaalisen väkivallan loppumiseksi työpaikoilla. Vaikka lainsäädäntö siis olisikin kunnossa, käytännön toteutus ontuu pahasti.

Työehdot Intiassa tuntuivat vaihtelevan melkoisesti riippuen vastaajasta. Normaalia kuitenkin on, että työviikko on kuusipäiväinen, työpäivät 12-tuntisia ja lomia ei ole lainkaan muutamia päiviä lukuun ottamatta. Palkkaa ei voi verratakaan Suomen vastaaviin palkkoihin. Kaikkea tätä kuunnellessa ei voinut välttyä ajattelemasta sitä, miten alhaisin ehdoin Intian teollisuus kilpailee Suomen vastaavien tehtaiden kanssa.

Eniten minua kuitenkin kosketti vierailu kahdessa slummissa. Toisessa slummissa asui 20 000 ihmistä ja toisessa 40 000 ihmistä. Näissä slummeissa muutamassa neliössä oli perheiden koko omaisuus. Samassa tilassa nukkuivat vanhemmat, lapset sekä sedät ja tädit. Slummeissa oli muutamia käymälöitä, joihin kaikki jonottivat aamuisin. Vettä ei asuntoihin tullut ja sähköt viritettiin naapuruston kerrostaloalueelta. Slummeissa asuu köyhien lisäksi myös Intian kriteereillä pieni- ja keskituloisia, sillä asuminen on sekä Delhissä että Mumbaissa niin kallista, ettei edes keskituloisella ole varaa kunnolliseen asuntoon. Slummit olivatkin aina hyvätasoisen asuinalueen vieressä valtateiden varsilla, josta on helpompi matkata työhön kauppoihin, yksityiskoteihin ja ravintoloihin näille paremmille asuinalueille. Lyhytkin työmatka voi silti liikenneruuhkien takia viedä pari tuntia suuntaansa.

Vierailemissamme slummeissa lapset olivat valmistaneet meille tanssiesityksiä. Koska meillä ei ollut yhteistä kieltä lasten kanssa, aloin matkia kertosäkeissä toistuvia lasten tanssiliikkeitä. Se nauratti heitä ja sai silmät loistamaan. Vaikka näinkin ympärillä alkeellisuuden ja köyhyyden, lasten silmistä en nähnyt kuitenkaan tuskaa. Se helpotti muuten lohduttomalta tuntuvan maailman näkemistä. Lähtiessämme satapäisen lapsijoukon jokainen lapsi halusi pienin, likaisin käsin kätellä vieraita. Rohkeimmat pyysivät nimikirjoituksiani käsiinsä muistoksi. Me olimme heille aivan yhtä vieraita ja ihmeellisiä kuin he meille. Uskon kuitenkin, että he tekivät meihin suuremman vaikutuksen kuin me heihin.

Iltaisin nukahtaminen oli matkalla vaikeaa. Välillä ahdistuneenakin kertasin päivän aikana näkemääni ja kokemaani. Minusta tuntui, että kestän vielä sen kaiken köyhyyden, mutta sitä en kestä, ettei ihmisarvolla ole maassa mitään merkitystä. Hyvin koulutetunkin perheen keittiön lattialla nukkuu 12-vuotias palvelustyttö, jolla ei ole mitään arvoa perheessä eikä yhteiskunnassa. Perheestään erossa, palvelusperheessään eristettynä tytön ainoa syy herätä on palvellakseen muita. Siitä kiitoksena häntä päin ei edes katsota, hänelle ei puhuta kuin käskyttäessä eikä häntä ole kenellekään olemassa. Tällaisen lapsen silmistä näkyy pelkoa ja tuskaa, jota länsimaisesta kulttuurista tulevan on mahdotonta kestää.