Olin siellä minäkin

Pori Jazz on taas onnellisesti takana. Vaikka väkeä ajoittain siellä täällä oli tungokseen asti, ketään ei tallattu hengiltä. Toisin kävi saksalaisilla teknofestareilla.

Olin siellä minäkin, siis Porissa, perjantaina. Pitihän sitä piipahtaa, kun oikein brunssillekin kutsuttiin. Siellä sitä meikäläinen pälyili varovasti nurkassa vaimon vierellä. Katse seurasi toinen toistaan tärkeämmän näköistä herraa ja narria, jotka epätoivoisesti yrittivät haarukallaan saada lautasensa antimia haukattavan kokoisiksi paloiksi.

Suomi Areenan keskustelut kuuluivat tietysti päivän menyyn. Ehdottomasti hersyvimmät naurut kuuluivat torin kulmilta, kun Sdp:n tuore puoluesihteeri antoi sanan sanasta. Mies osaa sopivasti yksinkertaistaa asioita ja tekee sen pilke silmäkulmassa.

Jazz -katu tuli mitattua välillä tarjolla ollutta musiikkiantia kuulostellen. Itse Kirjurinluotokin oli tietysti koluttava. Aikanaan omankin bändin ohjelmistoon kuulunutta CCR -ikonia emme kuitenkaan enää jääneet odottamaan. Taisi nuukuuskin iskeä, yhden lipun hinnalla kun näkee vähintään neljä kesäteatteriesitystä. Sen verran päivän nimi kuitenkin siirtyi alitajuntaan, että kotona piti laittaa "Proud Mary" soimaan.

Tuosta juolahtikin mieleen, että "Jazzarit" on kovasti vuosien saatossa muuttunut. Fogertyn kaltaisilla miehillä ei ole mitään tekemistä jazzin kanssa, mutta heitä tarvitaan, jotta maksavat massat saadaan paikalle. "Jazz -ortodoksit" haluaisivat tapahtumalle tiukemmat kehykset. Itse en edes, sinänsä ihailemaani Pori -veteraania, Laineen Reiskaa jaksaisi kuulostella koko päivää. Minulle jazz sopii pieninä haarukkapaloina mutta ei pääruuaksi.

Aikanaan joskus 60-70 -luvun taitteessa köröteltiin kavereiden kanssa junalla Poriin. Teltta lyötiin pystyyn Isomäkeen, eikä aina taidettu kuulla tahtiakaan jazzia, kun jäätiin naapurien kanssa pitämään omaa festaria.

Noista ajoista tapahtumalla on ollut monta kuorenvaihtoa. Nykykokoisena ja     -sisältöisenä homma on vielä hallittavissa. Pysykää siis lestissänne.