Psyykkeen kestotesti

Olen viime viikkoina päässyt maistelemaan, mitä on olla ikääntyneiden vanhempiensa ainoa omaishoitaja. Lomaviikkoa lukuun ottamatta tehtävää on päässyt hoitamaan enemmäkin etätyönä. On ollut pakko yrittää apua yhteiskunnalta. Sata kilometriä on sen verran ajomatkaa, ettei sitä ihan joka välissä ehdi koukkaamaan.

Kokemukseni mukaan suomalaisessa vanhustenhuollon turvaverkossa  on mummun ja veteraanipapan mentäviä aukkoja. Yllättävän vaikea on päästä puheisiin jonkun sellaisen virkamiehen kanssa, joka ihan oikeasti voi jostakin päättää. "Tämä ei kuulu minulle" tai "olen palaverissa tänään ja huomenna matkoilla" ovat turhan tuttuja vastauksia. Soittopyyntöihin ei vastaa viskaali itse vaan joku juoksulikka.

Avohoito on päivän sana. Kotiin potilas palautetaan liian helposti täysin keskenkuntoisena. Hyvä lääketokkura antaa kuvan pirteästä potilaasta, joka seuraavana päivänä jo on palautettava takaisin sairaalaan. Isäni tapauksessa tulehdusarvot huitelivat jo yli 200 ennen kuin vuorokausi kotona oli kulunut.

Kaksi vanhaa kremppoineen pärjää aina jotenkin, jos molemmat ovat tolpillaan. Jos kumpikin vuorollaan on poissa, tulee heti ongelmia. On niin paljon pientä puuhaa, johon vain jomman kumman vahvuudet riittävät. 1+1 on parhaimmillaankin korkeintaa yksi.

Kun tällaiset haasteet sattuvat samaan aikaan oman terveyden ongelmien ja työn murheiden kanssa, joutuu psyyke kestotestiin. Toistaiseksi ollaan vielä jalkeilla.